MIKÄ IHMEEN TANSSIJA-TAITEILIJA?

Tanssija-taiteilijan työnkuva ja maailmankuva hakee paikkaansa kulttuurisesti ja taloudellisesti muutoksessa olevassa maailmassa. Halu harjoittaa esitystaidetta ja esiintyjyyttä kehollisena praktiikkana on tanssijuuden ytimessä, vaikkakin tanssiesityksiä voi toki tehdä myös ilman ihmisesiintyjiä. Tanssijuuden määre ja ammattikuva onkin paljon laajempi kuin sanan ensisijaiset affektiivit antavat ymmärtää ja yhtä hyvin monissa konteksteissa voisi käyttää esimerkiksi esitystaiteilija -nimikettä. Tanssin toiminnalliset ja taloudelliset reunaehdot kuitenkin ehdottavat, että esimerkiksi Ruoholahteen nouseva Tanssin talo nimenomaan tarjoaisi työskentelyrakenteita tanssitaiteilijoille. Tanssijuudessa kiinni pysyminen ja (henkilö-) historiallisen identiteetin projisoiminen nimenomaan tanssijuuden kautta on siis edelleen relevanttia.

Tanssin praktiikalla on jokseenkin sanoittamaton, prekaari luonne, jonka yhteiskunnallista arvoa ei ole juuri osattu nostaa esiin. Taiteellisena ja taiteellista tutkimusta luovana praktiikkana ammattitanssijoiden ja -esiintyjien elävässä harjoituksessa sykkii kuitenkin myös vahva poliittinen konditionaali. Ammatti-tanssija-taiteilijat ovat tanssija-taiteilijoiksi itsensä identifioivia, eletyn kehon kautta maailmaa, elämää ja taidetta tutkailevia esitystaiteilijoita. Tanssija-taiteilijat harjoittavat, ajattelevat ja uusintavat taidetta ja pitävät taiteen kokemusta hengissä omassa kehollisuudessaan.
Tanssija-taiteilijuuden harjoittaminen on taiteilijan kehollista praktiikkaa, keino tulla tietäjäksi ja taitajaksi omassa maailmassa-olemisessaan. Se on sekä jo olemassa olevien esiintyjän työhön liittyvien praktiikoiden ja tekniikoiden haltuunottoa että näiden esiintyjän työhön liittyvien ja samalla maailmassa-olemisen tekniikoiden ja tapojen kyseenalaistamista, uudelleen elämistä ja kehittämistä. Tanssin praktiikka on yhteisöllistä, yhdessä olemassaolevaksi koettua ja todistettua kehollisuutta ja sen tietäminen ja sanoittaminen elää jatkuvasti yhteisessä jaetussa kokemuksessa. Tanssin prekaareilla praktiikoilla ei läheskään aina ole yhtä omistajaa tai tekijää.

Tanssin tapa olla maailmassa on kokemuksellinen. Se on jotain, mitä ei voi vain tietää, se täytyy elää. Tanssi ei aina jätä itsestään jälkiä. Tanssi taiteena ei välttämättä tule esiin maailmaan hyödykkeenä, tanssiyhteisölle suunnattuna kurssina tai kehoterapeuttisena palveluna. Se ei välttämättä muotoudu kello seitsemältä alkavaksi esitykseksi. Tanssija ei välttämättä myy lippua todistajalleen. Tanssin toimijat elävät koeputki-todellisuudessa, jossa uudelleen maailmaan virittyvät kehot ehdottavat vaihtoehtoisia tapoja nähdä, katsoa ohi, koskettaa, havainnoida, olla yhdessä, elää painovoiman kanssa…Tanssija-taiteilijan työ on lähtökohtaisesti esiintyjän työtä, esillä olemisen ja esityksen työtä. Esityksen työ valuu mahdollisuudesta todellisuuteen tanssijoiden kehollisessa ajattelussa, joka ehdottaa, vastustaa ja uusintaa kulttuurista olemassaolon tapaa. Tämä elämisen taide taipuu huonosti liberalistiseen kapitalistiseen maailmaan. Se on luonteeltaan agonistinen, toisinajatteleva.
​
Tanssitaiteen omainen kollektiivinen, ei-tuottava, transformatiivinen ja ehdottava työnkuva on työtä, joka kuulostaa utopialta ja melkeinpä mahdottomalta suhteessa oman aikamme ajatukseen merkityksellisestä työstä. Kuten kaiken muunkin taiteen kohdalla, tanssitaidetta TAITEENA tulisi arvostaa sen yrityksenä ymmärtää ja toisin ymmärtää olemassaoloa. Tanssin yhteisön tulisi löytää keinot ylläpitää taiteenalan latenttia voimaa ja epätäydellisyyttä ja luoda tanssin toimijoille, erityisesti tanssija-toimijoille, puitteita toimia taiteilijoita. Pitää huolta. Arvostaa, helliä ja mahdollistaa. Nähdä yhdessä toisin.
--
Ihmettely jatkukoon :)